Päivä Pohjois-Pirkanmaalla – kulttuuria, maatilamatkailua ja samoilua aarnimetsässä

Aiemmin julkaistu Retkipaikassa 19.11.2019.

Lähdimme lokakuun lonkerotaivaan alla Pohjois-Pirkanmaalle. Lyhyellä reissulla ehdimme kokea rutkasti: piipahdimme teollisuuspamppu Serlachiuksen entisellä kartanolla, eräällä METSO-ohjelman suojelualueella, idyllisellä luomumaatilalla ja Seitsemisen kansallispuiston ikimetsässä. Jos suuntaat pohjoiselle Pirkanmaalle, tässä muutamia rusinoita pullasta. Ja mikäli et vielä tiennyt ainakin allekirjoittaneelle täysin uusia retkeilymahdollisuuksia tarjoavista METSO-kohteista, pian tiedät.

Pakkaamme reput ja kumisaappaat autoon ja lähdemme aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Tamperetta. Etelä-Suomen yllä viipyy sadepilvi, josta saamme nautiskella Tampereelle asti. Jossakin Tampereen tienoilla taivas yhtäkkiä selkenee ja tiet ovat täysin kuivat. Horisontissa jopa siintää vuodenajalle epäominainen aurinko. Emme valita yllättävästä käänteestä. Päätämme tällä kertaa ohittaa Tampereen turvalliselta etäisyydeltä ja miettiä sopivaa lounaspaikkaa myöhemmin.

Sekä minun että puolisoni sukua on Mänttä-Vilppulan seudulta, mutta sen verran etäältä, että emme ole juurikaan viettäneet aikaa täällä päin Suomea. Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistot ovat toki tuttuja ja Tampereella on tullut joitakin kertoja käytyä, muilta osin Pirkanmaa on melkoisen harmaa alue mentaalisella Suomen kartallani.

Pikaisen googlauksen perusteella Serlachiuksen Gösta osoittautuu varteenotettavaksi lounaspaikaksi, joten suuntaamme sinne. Mänttää Vilppulan suunnalta lähestyttäessä päätieltä kääntyy hiekkatie etelään Joenniemeen.

Teollisuuspohatta G.A. Serlachiuksen kartanolta suojelumetsien kätköön

Serlachius-museoita on kaksi, Gösta ja Gustaf. Gösta sijaitsee Mäntän kirkonkylän länsipuolella, Joenniemessä, ja Gustaf kirkon naapurissa. Gösta on tehty vanhaan kartanoon, jonka jatkeeksi on rakennettu puinen paviljonki vuonna 2014. Kartano toimi alkujaan Gösta Serlachiuksen edustuskotina vuodesta 1935 ja taidemuseona se on palvellut jo vuodesta 1945. Paviljonki puolestaan on arkkitehtuuriltaan kansainvälisesti palkittu pytinki, jonka maisemaravintolassa syömme lounaan.

Taidemuseo Gustaf puolestaan on paperiyhtiön entinen, funkistyylinen pääkonttori. Museoiden peruskokoelmaan kuuluu Suomen maalaustaiteen kultakauden mestareita, minkä lisäksi niissä on vaihtuvia ja kansainvälisesti korkealaatuisia näyttelyitä. Kummatkin museot luonnollisesti kuuluvat Museokortti-museoihin.

Syötyämme jatkamme matkaa puolisoni perintömaille takaisin Vilppulan ohi ja luoteeseen. Ajamme hiekkatietä muutaman minuutin kunnes hyppäämme autosta ulos ja vaihdamme kumisaappaat jalkaan.

Tontti on osa suurempaa kokonaisuutta, josta pääosan suku on liittänyt METSO-ohjelmaan suojelualueeksi. Kävelemme peurojen tekemää polkua rantaan päin hiljaisessa korpimaisemassa, jolle ei ole tehty lähemmäs sataan vuoteen mitään metsänhoidollisia toimenpiteitä. Paksu sammal upottaa saappaiden alla. Pian edestämme lehahtaa männyn juurelta siivilleen iso koppelo. Kaarrettuamme tontin rajalta takaisin autolle päin, toinenkin lintu karkkoaa meistä. Vanha havumetsä on metsäkanalinnuille viihtyisä elinympäristö.

METSO-ohjelma on yksityisille metsänomistajille luotu suojeluohjelma, jolla turvataan Suomen luonnon monimuotoisuutta. Metsää voi suojella joko määräaikaisesti tai pysyvästi tai toteuttamalla luonnonhoitotöitä. Valtio maksaa suojelusta korvauksen metsänomistajille. Koska ohjelman keskeisin tehtävä on turvata luonnon monimuotoisuutta, suurin osa alueista on koskemattomia luonnon pyhättöjä. Osa laajemmista suojelualueista kuitenkin tarjoaa retkeilymahdollisuuksia, jotka olivat ainakin minulle täysin uusia. Näillä alueilla on polkuverkostoja ja muuta retkeilyinfraa. Yksi isommista alueista on Retkipaikallakin esitelty Ritajärven luonnonsuojelualue. Muita retkeilyyn sopivia laajoja METSO-kohteita löytyy Inkoosta, Paraisilta, Nastolasta, Siuntiosta ja Kainuusta. Tutustu kohteisiin tästä.

Palaamme autolle ja jatkamme matkaa. Pian huomaamme ajavamme kaunista harjua etelään. Aurinko laskee oikealla puolellamme, takanamme kuuluu ruoveteläisnuorison prätkien pärinä. Pysähdymme näköalapaikalle ja kävelemme harjun länsipuolella olevan Salusjärven rantaan. Auringonlasku on mykistävä.

Tuuhoskylän maalaismaisemassa

Ennen reissua olin varannut meille yöpymispaikan Ylä-Tuuhosen luomumaatilalta. Saavumme tilalle auringon jo laskiessa. Ehdin avata auton oven ja etsiä puhelimestani omistajien yhteystietoja, kun tilan emäntä Irma Ylä-Tuuhonen asteleekin jo päätalosta luoksemme ja toivottaa tervetulleeksi. Hän esittelee meille majoituksemme, sympaattisen vanhan makasiinin, jonka kahdesta kerroksesta löytyy kaikki tarvittava: alakerrassa kaksi sänkyä vierekkäin, ripustimia ja kaappi vaatteille sekä kylpyhuone. Yläkerrassa on vielä kolme sänkyä lisää ja ruokapöytä. Viereisestä talosta löytyy makasiinin asukkaille käytettävissä oleva keittiö kaikkine tarpeellisine varusteineen.

Irma kertoo sukutilansa historian juontuvan ainakin vuodesta 1625. Talot on kaikki kunnostettu vimpan päälle ja hyvällä maulla. Mitään ylimääräistä muovirihkamaa emme vierailumme aikana näe, hillitty talonpoikainen sisustus pitää ärsykkeet minimissä ja hyvä niin.

Haemme iltapalaa Ruoveden kylältä ja palaamme pimeässä takaisin maatilalle. Auton ovea sulkiessani näen tumman hahmon hiippailevan hiljaa pimeästä minua kohti. Tuttavallinen lapinkoira tulee ihan luokse hakemaan meiltä rapsuja. Rapsuttelemme uutta ystäväämme aikamme kunnes siirrymme viileästä syysilmasta lämpimiin sisätiloihin ja käymme nukkumaan.

Tilasimme majoituksen oheen aamupalan, joka maksoi kohtuulliset 8 euroa per naama. Myös päivällinen olisi ollut mahdollista tilata, mutta sen jätimme tällä kertaa väliin reilunkokoisen lounaan johdosta. Aamupalan nautimme päätalossa. Tilan omistajapariskunta tyttärensä kanssa ovat seuranamme aamiaisella, johon kuuluu kaurapuuro, munakas, leivät, särpimet ja kahvi. Aamiaisella opimme, että tuttavallinen lapinkoira on jo 14-vuotias Hulivili, jonka lisäksi tilalla on myös kolme kissaa ja maisemanhoidollisista tehtävistä vastaavia lampaita.

Ikimetsän hongat kutsuvat

Heräillessämme maaseudun rauhassa sunnuntaihin luin Helsingin Sanomien jutun Vesijaon vanhasta metsästä. Jutun loppupuolella mainitaan muita vanhoja metsiä, joista Seitsemisen kansallispuiston Multiharju osuu sopivasti meidän reitillemme. Päätämme poiketa Seitsemisen kautta ennen paluuta pääkaupunkiseudulle.

Seitseminen on Pirkanmaan toinen kansallispuisto Helvetinjärven lisäksi. Siinä missä Helvetinjärveä määrittävät jylhät rotkolaaksot, on Seitseminen syvine Suomenselän metsineen oma lukunsa. Puistosta löytyy useita hyvin merkittyjä polkuja. Mainittakoon myös, että alueen pohjoispuolelta löytyy kerrassaan viihtyisä vuokramökki Oravanmarja, mikäli kansallispuiston tarjonta on riittämätön. Mökissä on puitteet kohdallaan ja sieltä löytyy sähköt, sauna ja palju, jos Metsähallituksen tarjoama varustetaso arveluttaa.

Ajamme pieniä metsäteitä kohti Multiharjun parkkipaikkaa kansallispuiston eteläosissa. Suuntaamme Kurun kylältä suoraan länteen. Hiekkatien laidasta lähtee akkateeri lentoon konepellin juuri ja juuri ylittäen. Hiekkatie kapenee ja kapenee, kunnes tulemme tienhaaraan, jonka kummallakin väylällä seisoo puomi. Kiitos Google Maps. Ei muuta kuin takaisin omia jälkiä seuraten ja toista reittiä Multiharjulle. Nopein reitti lienee ajaa Seitsemisentien kautta Jaulintielle, jonka varrella parkkipaikka on.

Multiharjun aarnimetsä on yksi vanhimmista Etelä-Suomen metsistä. Ikivanhat männyt puskevat paksusta sammalesta kohti taivasta. Kävelemme harjun laitaa, rinne laskeutuu toisella puolen suohon, toisella puolen puut kohoavat korkeuksiin. Lokakuun lopusta huolimatta kaikkialla on vihreää, havumetsä ja sammalmatto pehmentävät luonnon ympärillämme. Tikat nakuttavat honkia katseiltamme piilossa.

Multiharjun parkkipaikka on hyvä lähtöpiste useammallekin Seitsemisen kansallispuiston taipaleelle. Parinkymmenen kilometrin Seitakierros, 26 kilometrin Virkatie, 6,3 kilometrin Torpparintaival ja meidän reittimme, lyhyt parin kilometrin Aarnipolku kulkevat kaikki tämän pisteen kautta. Multiharjun alue on myös kansallispuiston varjelluimpia osia, jolla liikkuminen on sallittu vain poluilla.

Kävelemme epätodellisen tuntuisen metsän halki ja pysähdymme supalle, jonka vieressä kasvaa 400-vuotias mänty. Lataudumme siinä arkeen paluuta varten, ikuisen metsän siimeksessä.