Mutkia Muotkassa – Tirron jängältä Peltojoen reitille

Aiemmin julkaistu Retkipaikassa 13.9.2022.

Lähdimme patikoimaan vanhaa ns. postipolkua Inarin Tirrosta Utsjoen Karigasniemeen, mutta erämaan eteemme heittämien haasteiden johdosta suunnitelmamme muuttuivat matkan aikana. Muitakin vastoinkäymisiä osui tälle retkelle, mutta loppujen lopuksi ne toivat sopivan lisämausteen ensitutustumiseemme upeaan Muotkan erämaahan.

Löysimme itsemme jälleen kerran Inarin Siidan lounasbuffetista ja sumplimme siirtymistä Tirroon, mistä lähtisimme reitille. Soittelimme Inarin taksien numeroita läpi, saamatta ketään kiinni, minkä johdosta päädyimme ajamaan omine autoinemme Tirroon ja siirsimme näin taksisäädön paluumatkan ongelmaksi. Karigasniemen suunnalta ajavalla bussilla pääsisimme helposti takaisin Inariin.

Muotkatunturin erämaa sijaitsee pohjoisessa Lapissa, aivan Norjan rajan tuntumassa, Lemmenjoen kansallispuiston ja Kevon luonnonpuiston välissä. Sen lähimmät asutuskeskukset ovat Inari kaakossa ja Karigasniemi luoteessa, ja valtaosa Muotkalle suuntaavista pitää lähtöpisteenään Muotkan Ruoktua alueen koilliskulmassa. Muotkan Ruoktu on logistisesti helpoin lähtöpiste tallatummille poluille. Reittivalinta on kuitenkin aina monen tekijän summa. Me painotimme enemmän tutustumista alueen maastoon sen eri muodoissa, joten kulkeminen läpi koko alueen kiehtoi ajatuksena enemmän.

Luontoon.fi kertoo Muotkatunturin erämaa-alueen olevan ”erämaista erämaisin”. Alueella ei ole varsinaisia merkittyjä reittejä, ja huollettuja autiotupiakin on vain kaksi. Alueen halki menee kuitenkin vanha ns. postipolku Tirrosta Karigasniemeen, lävistäen alueen luode–kaakko-suunnassa. Tälle reitille ei kuitenkaan missään nimessä kannata lähteä sillä odotuksella, että se näkyisi maastossa. Oransseja reittimerkkejä näkyy kyllä säännöllisesti, mutta ne myös häviävät yhtä säännöllisesti pitkäksi aikaa näkyvistä, ja maastossa kulkeva ura muuttuu jalkojen alla porojen poluiksi täysin huomaamatta.

Jätimme auton Vestojoen veneenlaskupaikalle ja nostimme rinkat selkään. Elokuun loputtomat helteet paahtoivat koko Suomea, ja pohjoisessa Lapissa oli vain muutaman asteen viileämpää kuin Helsingissä. Kävelimme muutaman kilometrin matkan reitin alkupisteeseen, kun vastaamme ajoi vanha avolava-auto, jonka nuori kuski avasi ikkunan ja kysyi olimmeko Muotkaan menossa. Sinnehän me, into piukassa ja askel vielä kevyenä.

Alkumatka on rehevää sekametsää, ja puiden kyljissä näkyvät reittimerkit ohjaavat melko nopeasti eteenpäin. Patikoimme Muotkavaarojen ja Kuosmusvaaran rinteissä, kunnes suoalueet valtaavat näkymän. Pienet kuivat saarekkeet rikkovat valtavien aapasoiden massan, ja etenemisemme hidastuu huomattavasti. Rämmimme soiden halki sääskien ja polttiaisten kiusaamina illan laskeutuessa, kunnes saavumme Kautsasjärvelle. Katselemme karttaa tovin ja päätämme lähteä etsimään leiripaikkaa järven kaakkoislaidalta. Löydämmekin sopivan paikan varsin läheltä reittiä ja pystytämme teltan. Iltatoimien ja kuivamuonaillallisen jälkeen painumme makuulle. Kuikka huutelee upealta erämaajärveltä ja nukahdamme nopeasti, herään välillä sateen ropinaan telttakangasta vasten.

Päivämatka: 12 km
Leirin sijainti kartalla

Halki jängän

Seuraavana päivänä edessämme on reitin kosteimmat osuudet. Laskeudumme aika ajoin soille, joita riittää toinen toisensa jälkeen. Muutamat paikat ovat niin märkiä, että pidämme helpoimpana vaihtoehtona riisua kengät ja mennä paljain jaloin näiden paikkojen yli. Vaelluskenkämme ovat jo varsin kosteat, joten emme lähde riskeeraamaan kenkien totaalista kastumista. Crocsien haittapuoli suoylityksissä on se, että ne saattavat jäädä sille tielleen märän maaperän imaistessa kengän sisuksiinsa. Mieleeni palaa eräskin Crocsin onkiminen Hammastunturin erämaassa käsi hauista myöten maan sisässä…

Verkkojärven pohjoispuolella tulemme ensimmäiselle kunnon ylitykselle. Joki virtaa voimakkaana edessämme ja joudumme ottamaan tuumaustauon. Reitti menee pienen saarekkeen yli, mutta näyttää pahaenteisen syvältä. Käymme kokeilemassa useampia paikkoja ilman rinkkoja, sillä arviointia on monesti mahdoton tehdä penkalta katsellen. Löydän paikan, missä vettä on vain boksereiden lahkeisiin asti ja joenpohja tuntuu jalkojen alla vakaalta. Huomaamme pian tämän jälkeen puunrunkoa vasten asetellut sauvat. Tokihan tästä samasta kohtaa on muitakin mennyt.

Ylityksen jälkeen onkin luvassa jälleen jänkää. Saarilompolon eteläpuolella etenemme joutuisasti ja pääsemme pian ylittämään Vestojoen. Tämä menee helpommin. Vielä yksi iso suopätkä, ennen kuin pääsemme nousemaan ylemmäs maastoon. Ja voi sitä iloa, kun Kuarvikozza alkaa siintää edessämme uhmakkaana kivisenä huippuna! Tämä oli yksi eniten odottamistani maisemista. Käyräkynneksi käännetty tunturi on Muotkatunturin erämaa-alueen korkein ja nousee 590 metriin merenpinnasta. Pian saavumme Kuarvikoozajärvelle, joka on upea tunturijärvi yli 300 metrin korkeudessa Kuarvikozzan pahaenteisen hahmon varjossa.

Paikka tuntuu ylimaallisen ankaralta, ikuiselta, leppymättömältä taivasta peittävien tummien pilvien alla ja on eittämättä yksi vaikuttavimmista leiripaikoista meidän 12-vuotisten vaellustemme joukossa. Rinne leirimme alapuolella laskee jyrkästi kohti kivistä rantaa, missä käyn peseytymässä muutaman asteen lämpöisessä kirkkaassa vedessä.

Päivämatka: 14 km
Leirin sijainti kartalla

Torstai on toivottomuutta täynnä

Aamuauringon jo ajat sitten noustua syömme aamupalan ja pakkaamme rinkat. Matka jatkuu pohjois–luoteeseen ja nousemme kunnolla tunturiin. Patikoimme tunturiylänköä aikamme, kunnes ylitämme Vuomajoen matalikolla ja nousemme Piekanaäytsin näyttävään kivisolaan. Tämä oli toinen odottamistani nähtävyyksistä Muotkassa. Hurja kivirakka putoaa kummallakin puolellamme jyrkästi alas, kävelemme askeleita varoen kivien halki tunturin luoteislaidalle ja lähdemme laskeutumaan. Maasto muuttuu aivan yllättäen täysin toisenlaiseksi. Pienipiirteinen, rehevä maasto imaisee meidät ihmeelliseen hobittimaailmaan, alla kiertelee kohiseva puro ja sen ympärillä nousevat jyrkät rinteet kymmenen metriä korkealle.

Laskeudumme yhä alas Urroaivin eteläpuolella olevalle joelle, joka pysäyttää meidän kulkumme täysin. Huonolta näyttää. Joki virtaa kiivaana ja mustana viivana edessämme. Mietimme hetken ja kokeilemme ilman rinkkoja virtauksen voimakkuutta ja joenpohjaa. Väännän itseni vastarannalle, jolla on korkea penkka kaulaan asti. Tästä ei mennä rinkkojen kanssa yli muuta kuin riskillä. Mietin, että jos menemme tämän joen yli, ja seuraava joki virtaa yhtä voimakkaasti seuraavan päivän lopussa, olemme mahdollisesti huonossa tilanteessa: keskellä Muotkan erämaata, kummallakin suunnalla voimakkaat virrat. Pohdimme hetken riskejä ja ruoan riittävyyttä, kunnes teemme aina vaikean päätöksen kääntyä takaisin.

Olin aiemmin tehnyt varasuunnitelman juuri tällaista tilannetta varten. Tarkkaa etenemisvauhtia ei voi tietää ennen retkelle lähtöä, ja luonto on aina miestä väkevämpi. Hyvää arvostelukykyä osoittaa se, että osaa luopua alkuperäisestä suunnitelmasta jos tarve vaatii. Vaihtoehtoinen reittisuunnitelmamme oli suunnata Peltojärvelle ja sieltä oletetusti varmempaa polkua kohti Muotkan Ruoktua.

Palasimme jälkiämme väsyneenä ja hivenen allapäin. Sen verran omalle luonnolle käy suunnitelmien muuttuminen kesken kaiken. Paluumatkalla veljeni totesi kenkäni repsottavan. Vaelluskengän aika näköjään alkoi tulla tiensä päähän, ja hydrolyysi oli murentanut keskipohjan kumin höttöiseksi. Kokonainen pala oikean kengän kannan alta oli pudonnut matkalle. Tämäkin vielä. Jatkoimme Piekanaäytsin läpi omia jälkiä seuraten ja aloimme etsiä tuulen yltyessä leiripaikkaa. Myöhemmin kuulimme puuskien olleen poikkeuksellisen korkeita, vajaa 20 m/s tuulenpuuskat riepottivat meitä joka suunnalta.

Löydettyämme vihdoin teltalle edes suurin piirtein suojaisan paikan, nakutamme kiilat huolella maahan ja pidämme lyhyen purkusession. Päätämme mitä teemme seuraavana päivänä, paketoimme henkisesti päivän kasaan ja menemme yöpuulle.

Päivämatka: 19 km
Leirin sijainti kartalla

Riskienhallinnasta

Erämaasta ei pääse helposti pois. Koska suuntaamme sinne omin jaloin ilman opasta, meidän pitää tehdä jatkuvaa riskiarviointia. Jos ja kun tulee vastoinkäymisiä, mietimme mikä meni vikaan, mitä voimme juuri nyt tehdä asian korjaamiseksi, teemme vaihtoehtosuunnitelman tai useamman, käymme ne vielä tuplasti läpi kartan kanssa ja ajatuksella. Tämän jälkeen on hyvä mennä nukkumaan ja aloittaa seuraava päivä puhtaalta pöydältä. Jos asioita ei käsittele huolella ja heti, ne ainakin minulla jäävät vaivaamaan ja nukkumisesta tulee hankalaa, mikä taas puolestaan heikentää seuraavan päivän sekä arvostelu- että suorituskykyä – mikä voi puolestaan kertaantua uusina ongelmina.

Mm. seuraavat asiat vaikuttavat erämaavaelluksen riskikokonaisuuteen:

• Reittiin varattu aika. Erämaavaellukselle on hyvä ottaa aina yhden tai kahden päivän marginaali ja ruokaa sen mukaisesti. Jos löytää itsensä tilanteesta, jossa ei pääse etenemään ja takaisin on pitkä matka, aikaa voi tuhrautua hämmästyttävän paljon.
• Reitin pituus ja etemisen nopeus. Etenemisen suhteen on helppoa olla optimisti. Ilman paikallistuntemusta oma kulkunopeus usein kuitenkin selviää vasta liikkuessa, ja parin päivän patikan jälkeen on realistisempi ymmärrys omasta etenemisestä.
• Vesistöylitykset ovat usein merkittävin hidaste etenemiseen. Jokien yli ei monesti mene yhden yhtä siltaa, ja virtauksen määrä sekä joen syvyys paljastuvat vasta ylityspaikalle tullessa. Pohjaa ei useinkaan näy, joten sitä pitää käydä kepein koettamassa. Jos virtaus on kova, on turvallisempaa uittaa rinkka järven yli vedeltä suojattuna.
• Suot voivat olla haastavia ylittää, mutta ne voi monesti kiertää. Saappaat ovat parempi vaihtoehto vaelluskengille, jos jalkansa haluaa pitää kuivana. Varsin kastuneet vaelluskenkäni kuitenkin kuivuivat kovassa tuulessa ja lämpimällä kelillä hyvin.
• Varusteiden paikkaus. Kenkä voi pettää alta, kuten tällä reissulla näimme. Muutama metri ilmastointiteippiä on ratkaisu moneen ongelmaan. Tein myös omaan varustelistaan lisäyksen: jos kohde on erämaa, olisi hyvä olla kunnon varakengät matkassa, esimerkiksi kevyet mutta tukevat vaelluslenkkarit.
• Makuupussi. Makuupussi on hyvä säilyttää vedenpitävästi pakattuna. Jos sattuu mulahtamaan jokeen, on parempi, että kallisarvoinen leiriytymisväline on turvassa kosteudelta.
• Jalkojen kunto. Jos käveleminen muodostuu vaikeaksi, on se kertaluokkaa suurempi ongelma keskellä ei-mitään. Jalkojen kunnosta voi huolehtia vaihtamalla sukkia, ottamalla kengät ja sukat pois jalasta tauoilla ja pestä jalkoja puroissa. Minulla on vaelluksella lähtenyt isovarpaan kynsi irti, jolloin olin iloinen sidetarpeista ja urheiluteipistä, joilla sain huollettua epäonnista varvasta maaliin pääsyyn asti.
• Navigaatio. Kaikista vempeleistä huolimatta on itsestäänselvää, että matkaan ei pidä lähteä ilman karttaa, kompassia, ja varakompassia sekä taitoa käyttää niitä. Meillä oli mukana kolme kompassia, kaksi puhelinta, reilusti varavirtaa ja GPS-laite.
• Huolletut pisteet eli käytännössä autiotuvat ja laavut, joissa on mahdollista kerätä voimia. Näidenkään varaan ei voi koskaan täysin laskea, sillä niinkin on käynyt, että tuvalle tullessa paikalla odottaa hiiltynyt kasa hirsiä.
• Evakuoinnin järjestäminen. Kuuluvuudet ovat monien erämaiden keskellä huonot ja puhelinyhteydet aukeavat ehkä vain tunturista, jos sieltäkään. Meillä oli mukana Garminin GPS-laite inReach-satelliittiviestinyhteydellä. Matkapuhelinverkkojen kantaman ulkopuolella ollessamme lähetimme “Kaikki ok” viestin läheisille, minkä yhteydessä viestin yhteyteen tallentui myös koordinaatit leirimme sijainnista. Monisanaisemmissa viesteissä kerroimme, missä olemme ja mihin olemme seuraavaksi menossa.

Painotan vielä: erämaasta ei pääse helposti pois. Lapin erämaat ovat niitä harvoja paikkoja maailmassa, missä on ihan oikeasti aika avuton, jos huono tuuri alkaa kasautumaan. Tällöin ei voi pitää muuta kuin pään kylmänä, priorisoida omaa etenemistä lähemmäs sivistystä ensisijaiseksi suunnitellun reitin kustannuksella ja minimoida riskit turvautuen ennemmin hitaaseen etenemiseen varmassa maastossa kuin nopeaan etenemiseen epävarmassa maastossa.

Uusille aluille

Ristimme perjantain uusien alkujen päiväksi. Paikkasin ilmastointiteipillä rikkoutuneen vaelluskenkäni parempaan kuosiin ja toivoin teipin kestävän ainakin iltaan asti. Ylitimme Vuomajoen nyt kolmatta kertaa ja suuntasimme pohjoiseen. Otimme reippaasti korkeutta lähes puurajaan ja suunnistimme Vuomajoenmukan pohjoispuolta kohti Suarvikielasin tunturia. Liikuimme nyt paljon varmemmin askelin puurajassa pitkän tovin kunnes siirryimme Peltoaivin lounaispuolen tunturiylängölle.

Ylängöltä aukenivat upeat näkymät Peltojärvelle, joka kimmelsi valtavana järvenä alhaalla. Harmillisesti kulkusuuntamme oli lähes koko päivän rinteiden oikeaa puolta, jolloin paikattu kenkäni antoi joka askelella rinteen suuntaan periksi. Ohut kumipohja oli päivän aikana irronnut lähes kokonaan keskipohjasta ja pysyi enää teipin avulla kengässä kiinni. Selvisin päivästä kuitenkin ilman sen kummempia kompastumisia.

Pujottelimme huippujen ohi itse Peltoaivin huipun eteläpuolelle, jossa näimme tauollaan kaksi vaeltajaa, ensimmäiset koko reissumme aikana. Heilutimme moikat turvallisen etäisyyden päästä ja ylitimme kahden huipun välisen satulan Peltoaivin kaakkoispuolelle, mistä aloimme lasketella alaspäin kohti nimetöntä järveä Peltojärvelle aukeavan Peltojoen suulta vähän pohjoiseen.

Viimeinen etappi kohti järveä oli työntäyteinen. Matala, rehevä koivikko ja Peltoaivilta laskevat purot pitivät huolen siitä, että jokaista askelta piti katsoa huolella. Päätimme lähteä etsimään leiriä järven länsi-luoteislaidalta. Vastarannan hiekkaharjut nousivat järven ylle ja näyttivät joltakin motocross-radalta. Hyvin tallattu polku kulki aivan järven rannassa, ja lukuisat nuotiopaikat kertoivat monen yöpyneen tälläkin järvellä.

Löysimme sopivan paikan teltalle aivan polulta, viritimme meitä jo 12 vuotta palvelleen vaellusteltan pystyyn ja asettauduimme päivälliselle. Matala hiekkapohja tarjosi kelpo peseytymispaikan väsyneille kropille, ja kroolasin muutaman vedon jääkylmässä vedessä.

Päivämatka: 16 km
Leirin sijainti kartalla

Moottoritie on kuuma

Aamulla pakkaamme kamppeet verkkaisesti kasaan, sillä päivästä olisi toivon mukaan tulossa helpoin tähän mennessä. Jatkamme järveä kiertävää polkua sen koilliskulmaan, mistä alkaa vielä selvemmin tampattu reitti alas Peltojoelle. Puro laskee vierellämme vajaan kilometrin matkan verran, ja pian käännymme vasemmalle kohti Muotkan Ruoktua. Leveä Peltojoki kohisee lukuisine matalikkoineen koko matkan ajan oikealla puolellamme.

Aurinko porottaa lähes pilvettömältä taivaalta ja pidämme usein taukoja. Nesteytys oli jäänyt aavistuksen heikoksi aiempina päivinä, mutta nyt koitimme pitää siitä parempaa huolta. Tuuli oli laantunut lähes täysin, ja askel alkoi painaa. Huljuttelin Peltojoen kirkkaassa vedessä varpaitani.

Muutaman kilometrin jälkeen saavumme Lahtisen kämpälle. Sympaattisen hirsitönön seinällä kerrotaan Lahtisen elämäntarina muutamalla A4:lla. Etelästä muuttanut mies järjesteli Inarin seudun kouluja opetuskuntoon ja rakensi opettajakollegojensa kanssa parimetrisistä hirsistä kalastusmajan. Alue oli vuokrattu Metsähallitukselta, joka vuokranmaksun keskeytyessä lunasti paikan hallintaansa. Tönö sai kuitenkin jäädä, ja nyt se tarjoaa suojan paikalle sattuville kalastajille, metsästäjille ja vaeltajille. Nukkumapaikkoja on korkeintaan kaksi, ja yli 180 senttiä pitkälle tuvan mittakaava saattaa osoittautua haasteelliseksi.

Peltojoen laita tuntuu varsinaiselta moottoritieltä edellisten päivien jälkeen. Reitti jatkuu odotusten mukaisesti helppona, ja matkan varrella on vain muutamia kosteampia osuuksia. Päätämme etsiä leirin läheltä Kaamasentietä, jotta seuraavan päivän siirtymä olisi mahdollisimman lyhyt. Irrottaudumme polusta vähän ennen vastarannalla olevaa Muotkan Ruoktun lomakylää ja löydämme hyvän paikan teltalle. Kovimman tsemppaamisen loputtua kroppa alkaa myös ilmoitella kolotuksista vähän kuuluvammin. Olo on kuin olisi patikoinut 75 kilometriä erämaassa.

Päivämatka: 14 km
Leirin sijainti kartalla

Kotia kohti

Olemme jo sen verran kypsyneitä retkiruokaan, että aamulla syömme vain ruisleivät alle ennen kuin lähdemme viimeiselle etapille. Pian kävelemmekin jo Kaamasentien asvalttia kohti Peltojen toisella puolen olevaa Muotkan Ruoktua.

Astumme ison hirsitalon ovesta sisään ja tilaamme kylmät limut. Legendaarisen tunturikylän yhtä legendaarinen omistaja, kohta 90-vuotias Hans Niittyvuopio kertoo meille tarinoita vuosikymmenten varrelta. Reittivalintamme pohjalta hän leimaa meidät virallisesti ensikertalaisiksi, ja antaa muutamankin vinkin seuraavalle reissulle. Postipolusta puhuttaessa hän kertoo hivenen sarkastisesti postin kulkeneen Muotkan Ruoktulta Karigasniemeen jo paljon ennen tätä polkua.

Postipolku on siis todellisuudessa 60-luvulla viitoitettu Tirron retkireitti, jonka ylläpito lopetettiin jo saman vuosikymmenen loppuun mennessä. Moni tuon reitin kuitenkin yhä kävelee, ja ihmekös tuo. Valtavat suot, tunturiylängöt, villeinä virtaavat joet ja muista kulkijoista tyhjän erämaan taika pitävät postipolun legendan elossa vielä monen sukupolven ajan.